Keräsin poimintoja s/y August Moonin lokikirjasta kesällä 2023 ja juttu jäi jotenkin vajaaksi. Tässä meriselitys ja taustaa sille, miksi veneet, saaristo ja meri ovat tuntuneet tärkeiltä.
Etsin pari päivää sitten yhtä valokuvaa ja huomasin muutaman upean mv-kuvan. Ne oli ihan pakko skannata ja sitten kirjata muistoja ajalta ennen Augustia. Silloiset kuvat ovat postimerkin kokoisia eikä filmiä tuhlattu maisemiin, saati veneisiin. Vielä surkeampi tilanne on kulahtaneiden värikuvien kanssa, joiden värien säätelemiseen ei tällä erää aika eikä inspiraatio riitä. Lähdetään siis etsimään selitystä ajalta, jollen vielä ollut syntynyt.
Isäni Eikka oli maalaispoika, kunnes muutti Turkuun 1946 ja sai töitä raitiovaunun rahastajana. Ajalla 1-10/1948 hän palveli tykkimatruusina tykkivene Karjalalla. Keväällä 1948 Karjala partioi Helsingin edustalla, kun Suomi pelkäsi Neukkujen tukemaa kapinaa. Valtaosin palvelusaika kului raivausosastossa Hangon miinoitetuilla väylillä. Tuota vaihetta Eikka ei juurikaan muistellut, mutta ehkä silloin syntyi rakkaussuhde mereen. Isälläni oli tapana lausua, että ihmisen elämässä on kaksi onnen päivää, kun ostaa veneen tai myy sen. Kymmenkunta venettä omistaneena hänellä oli niitä päiviä usein.
1950
Eikka ja Tea asuivat kakskymppisinä Aurajokirannassa Raunistulassa Poikolaisen veneveistämön naapurissa, joten luonnollista oli, että laituriin piti hankkia vene. Se oli pieni kalastamallinen avovene, jonka neitsytmatka oli Aurajokea, Pitkäsalmea ja Höyttisten salmea pitkin Airistolle. Siellä kuuluivat Tean ensimmäiset riemun/kauhun kiljahdukset, kun aallon pärskeet kastelivat. Retkikohteena oli Linsorien saariryhmä Etelä-Airistolla ja putputus sinne kesti lähemmäs viisi tuntia! Toinen sen ajan retkikohde oli Kramppi Rymättylän eteläreunamilla.
1954
Muutamassa vuodessa vene oli kasvanut niin, että kavereita mahtui kyytiin. Samaan aikaan Eikka oli perustamassa Turun Urheilukalastajia, jonka kalavedet saarineen tarjosivat myöhemmin keskeisen osan kesän veneretkikohteista.
1955
Matkat pitenivät ja kuvien perusteella käytiin Tukholmassa. Siitä reissusta en ole kuullut muuta kuin sinne saavuttiin yöllä ja meri oli täynnä vilkkuvia varoituspoijuja. Kuvat kertovat matkasta kuitenkin enemmän. Varsin kiva olisi kuulla esim, millä suhteilla tai jekulla onnistuttiin yöpymään armeijan laiturissa Houtskärin Berghamnissa merivartioston moottorivartioveneen kanssa. Saari oli silloin tiukasti varjeltu sotilasalue rajoituksineen.
Kuvista selviää loistavasti maiden varallisuusero, kun Suomessa oli paatteja niin Tukholmassa oli jahteja. Tukholmassa vierailua isännöi vuotta aimmin sinne muuttaneet Hailit. No oli Maarianhaminassakin jotain nähtävää eli s/y Vågspel (FIN-6), joka on viimeisiä Suomessa rakennettuja 8mR-purjeveneitä. Vielä nykyisin purjehtiva kulttuuriaarre on moninkertainen regattavoittaja.
Nykymittapuulla vene oli pieni ja arvaisin, että kokemus aavan meren ylityksestä puuttui. Navigaatiovarusteina radion merisää, paperinen merikortti, kompassi ja kiikarit. Lisäksi laivaliikenne melko vähäistä toisin kuin 1970-luvulla, jolloin kiikarit tavoitti melkoisella todennäköisyydellä samalla väylällä lähestyvän vuorolaivan ja jota voi seurata aukon yli. Kokemattomuudesta kertoo sekin tarina, missä kauniina kesäpäivänä oltiin Ominaisissa ankkurissa väylän reunalla evästelemässä. Olympialaiva Birger Jarl oli siirretty uudelle reitille ja sen peräaallot paiskasivat Eikkan veneen rantaan.
Kaikkineen tuolta ekalta ulkomaan reissulta on vain kymmenen kuvaa, joista kahdessa s/y Vågsspel. Sitä me emme saa koskaan tietää, mitä erityistä kohtaamisessa on tapahtunut. Kuvasta on tunnistettavissa silloinen omistaja Alec Shaw kipparilakki päässään ja ajankohdasta voi päätellä, että he olivat matkalla kisaaman Gotland runttiin 21.-23.7.1955. Vågspelin nykyinen omistaja Kim Weckström muokkasi tekoäly DeepAI:n avulla kuviin värit. Kiitos Kim!
1966
Omat ekat muistikuvat ovat pari-kolmevuotiaana venevajasta Korppolaismäen rannassa (nykyään Majakkarannan talojen alla). Sinne mentiin ruuhella ja sisällä oli metka tuoksuyhdistelmä vernissaa, öljyä ja pehmenevää puuta. Silloinen vene oli Eikkan sanojen mukaan ”jokikiila”, kun se oli vain 1,80 leveä, eikä vajaan isompi olisi mahtunutkaan. Talveksi vene nostettiin vajassa killumaan taljoilla ja keväinen pohjan myrkkymaalaus oli jännän näköistä puuhaa, kun maalari makasi selällään parin laudan päällä meren ja veneen välissä. Veneestä ei pienellä etsimisellä löytynyt kuvia, mutta ulkoisesti se muistutti 1920-luvun pirtuveneitä.
Yksi katkera muisto liittyy siniseen Kakolasta ostettuun lasikuitupulkkaan. Eikka oli kohtelias ja kysyi sitä lainaksi viedäkseen ”uuden” Skoda-moottorin jäätä pitkin venevajalle. En antanut lupaa. Sittemmin pulkka löytyi ja siinä oli huolimattomasti puhdistettua moottoriöljyä.
1969-1975
Vaihteeksi vene vaihtui ja kasvoi isommaksi1969. Mäntyrunkoinen vene oli saanut Virtasen Rippen käsittelyssä mahonkisen ruffin ja sisustuksen. Heti ekana kesänä sillä käytiin Maarianhaminassa. Petrolikäyttöinen Tampella antoi 6 solmun matkavauhdin. Seuraavaksi kesäksi Eikka marinoi Ford Traderin moottorin. Sen kanssa eka kesä oli jännää, kun pakosarjaan liitetty pakoputki ei kestänyt kuumuutta. Sitä paikattiin vauhdissa Plastick Paddingilla useampaan otteeseen samalla, kun palattiin Hiittisistä piirin kisoista sille veneelle aivan liian kovassa kelissä. Talvella tilalle asennettiin rosteriliitos ja kesällä 1971 käytiinkin Tukholmassa. Elokuussa vene nostettiin kotitalon pihalle pikipoksin korjaamiseksi. Piki roihahti tuleen ja säikäytti. Samaisena syyskuun kolmantena Lasse Viren voitti Olympiakultaa.
Turussa vene oli kesät vanhan venevajan päädyssä mahtumatta sisään. Muistankin, kuinka hyytävää vesi oli Vappuna 1970, kun putosin laidalta liiveittä ja uimataidottomana. Täpärällä oli pelastuminen ja tapaus nolotti melkoisesti.
Kevääseen kuului Aurajoki kierros satamasta lähes rautatiesillan kivikoille asti. Samalla poikettiin tankkaamaan bensat ja petrolit Aurajoen ”merihuoltamosta” Shellistä, jossa palveli silmälappumies. Aurajoki oli silloin aika erinäköinen kuin nykyisin. Alkumatka piti pujotella rakenteilla olevien laivojen välistä ja ne saattoivat varoittamatta keinauttaa veneen lähes kyljelleen moottoritestien potkuripyörteillä. Kirkkosillan jälkeen alkoi mutkittelu näkymättömiä matalia ja kivikoita väistellen. Niitä en oppinut, mutta Eikka lienee oppinut ne yrityksen ja erehdyksen menetelmällä.
Ahvenanmaan ja Tukholman matkoilla tulivat tutuiksi välietapit. Gloholm ja sen hiekkaranta ennen Kihdin ylitystä. Föglön Degerby, jossa kaljaasin rantautuessa partanaama horjahti yli laiturin. Maarianhaminan itäsatama, josta onkin jo oma artikkelinsa. Nyhamn teki vaikutuksen 5v-sälliin, kun siellä oli majakkakaivostorni ja todella kirkas merivesi (pohja näkyi 6-8 syvyydessä). Furusundin kylälaituri Ahvenanmeren tuolla puolen. Kuninkaallisen moottorivenekerhon laituri aivan Tukholman ytimessä. Lisäksi oli pari luotsimökkilaituria, joiden sijaintia tai nimeä en millään muista. Kaikkineen tuttuja kohteita omilta reissuilta 40v myöhemmin.
Tuon veneen kanssa Eikka opetteli potkureiden nousukulman optimointia ja trimmitasojen koon, muodon ja korkeuden vaikutusta vauhtiin. Kisä päättyi Tappioon, kun työkaverinsa Tarmo sai tehokkaammalla kutosdieselillä Oliven kiitämään yli 16 solmua ja Eikkan paatti kulki vain 13 solmua. Tästä harrastuksesta tuli melkein toinen ammatti ja maine potkurimestarina ylitti Saaristomeren alueen. Itse sain toimia päässälaskukoneena, joka saatuaan nousukulman 13″, kierrosluvun alennusvaihteella 1300rpm ja rungon mallin, osasi luvata 11 solmua vauhtia.
Kalamiespiirin kesäkisat olivat iso tapahtuma, jonka järjestämisvastuu kiersi seurojen välillä. Useimmiten kisattiin Rymättylän ja Velkuan vesillä, mutta kerran myös Ugin ja Hiittisten saaristoissa. Niiden pilkkikisoista venekunta saalisti kolme kultaa ja läjän muita mitaleja. Piirin mestaruus taitaa olla urheilu-urani huippusaavutus;). Ekan kisan muistan, kun olin viisivuotias ja halusin ruuheen, jolla pilkittiin Ristiluodon ns. Herralan nokan edustalla. Häiriköinnistäni huolimatta Eikka voitti.
Vähitellen pidemmät matkat ja uudet kohteet harvenivat. Saatettiin viettää neljä viikkoa Velkuan Muusluodossa ja sen kareilla tai Järviluodossa. Välillä Velkuanmaalle ostamaan bundelta perunoita tai Teersaloon kauppaan. Onneksi kesät -72 ja 73 olivat helteisiä. Sittemmin vene kulki kuin kiskoilla Turun ja Velkuan väliä.
1976-2001
Eikkan Egil Cederlöfiltä ostettu vene oli varsin ahdas. Toisaalta Kråkö Cabin oli nopea. Siksi siitä ei juuri löydy kuviakaan eikä oikein muistojakaan. Muutenkin venetouhu hiipui ja kesät olivat kylmän sateisia.
Itse hankin kaverini Arton kanssa kimppaan pulpettiveneen keväällä 1983. Vuokrattiin laituri Teersalon Jussilan rannasta ja vietettiin parin kesän viikonloput Velkuan Valjussa. Sitten tulikin pitkä kuivakausi, joka päättyi trailerin ja pulpettiveneen hankintaan 1990. Trailerin avittamana tuli kierrettyä Hiittinen, Houtskari, Korppoo, Nauvo, Rymättylä ja Velkua.
Purjehtimisen ideaan pääsin työkaverin gastina. Vene oli upouusi HR36. Tuntui, että Ida oli hienoin vene koskaan! Ehdittiin kymmenisen reissua ennen August Moonia: Ahvenanmaan ympäri myötä ja vastapäivään, Tukholma, Visby, Tallinna, Hanko ja kotisatama Ugi. Samalla luonnonsatamat vaihtuivat laituriin ja poijuun.
1970-luvun veneitä Harro Koskisen (c) kuvina
Urheilukalastajien veneitä ja jäseniä lapsuudestani. Kaikista heistä voisi jutun kirjoittaa. Silloin puuveneet olivat valtavirtaa. Lasikuitua pidettiin hieman laiskan veneilijän materiaalina, kun pelkkä vahaus riitti keväällä. Tuokin harha on kadonnut, kun on kevätpuunaukseen on käyttänyt 30-40h.
Nämä veneet olivat niin tuttuja, että tunsin ne profiilista ja käyntiäänestä jo kaukaa. Kiitos Harro Koskinen upeista kuvista ja luvasta julkaista ne.
Valokuvart (C) Tea ja Eino Niemi ellei erikseen ole mainittu Harro Koskinen