Moselin laaksoa Luxemburgista Koblenziin

Ensimmäisessä tarinassa matkailtiin Reinin alkujuurilla Alpeilla, toisessa edettiin Düsseldorfista  Rüdesheimiin ja nyt otetaan Moselin maisemat haltuun. Vuosien 2007 ja 2013 välillä kävimme aina marraskuisin työmatkalla Saksassa ja samalla minilomalla Reinin ja Moselin rannoilla.

Silloin Covid-19 ei elämää haitannut ja Turusta sai valita lennot Saksaan Riikan, Tukholman tai Kööpenhaminan kautta. Saksassa on edullista ja luotettavaa vuokrata auto. Düsseldorfin lähiympäristön edulliset Etap/Ibis-ketjun majoitukset tulivat tutuiksi: AachenMarsdorfWuppertalWest WillichOberbarmen ja Leverkusen. Auto maksoi noin 40€/vrk ja yöpyminen samoin.

Verviers

Jokiretki käynnistyi Reinin rannalta Düsseldorffista kohti Aachenia. Autobaana kulkee tasaisessa maastossa kuin vanhassa merenpohjassa kauniiden peltojen ja matalien kumpujen keskellä. Matkan varrella on kyltti Kerpeniin, jossa on F1 legenda Michael Schumacherin nimikkokartingrata. Ennen Aachenia käännytään lounaaseen kohti Belgian Verviersiä.

Verviers on rosoisen, mutta sympaattisen oloinen entinen tekstiiliteollisuuskaupunki. Ellei ympärillä puhuttaisi ranskaa, voisi luulla olevansa Briteissä. Espresso tai maitokaakao ja rapea croisant antavat energiaa vilkaista kaupunkia ja jatkaa matkaa.

Spa

Matka kohti Moselin alkujuuria jatkuu ylös Ardennien rinteitä. Tien reunassa on raikkaita vuoripuroja, Span F!-rata ja laaja hautausmaa, jonka kiviaitaa serpentiinitie kiertää. Seuraava pysähdys on Spassa. Kaupunki on keskiajalta asti kuuluisa mineraalilähteistään ja antanut nimensä terveyskylpylätoiminnalle kaikkialla.

Poikkesimme Casinoon, joka oli Monacon vastaavaa vaatimattomampi. sinne piti rekisteröityä passin kera. Pienellä kävelyllä keskustassa ei oikein löytynyt lupaavaa ruokaravintolaa, joten poikkesimme sisään Cafe de Europeen. Siitä tulikin ikimuistoinen ehtoo. Menu oli ainoastaan ranskaksi ja siitähän ei erottunut mitään vege-vaihtoehtoa. Vanha hyvä keino on kysyä tarjoilijalta apua. Hän ehdotti possua, lammasta, kaniinia ja lehmää, kunnes käsitti, että asiakas on nirso lihan suhteen. Nou hätä, sitten käytiin ehdottamaan sorsat, ankat ja kanat, eikä vege vieläkään tilannut. Tarjoilija, joka puhui vain ranskaa kaivoi viimeisen oljenkorren ja tarjosi lohta ja äyriäisiä brutaalille asiakkaalle, joka ei vieläkään tajunnut arvostaa ranskalaisen keittiön parhaimmistoa eikä edes osannut kertoa rajoittuneisuudestaan ranskaksi. Siinä vaiheessa nuorimies luovutti ja paikalle tuli vanhempi kollega, joka kävi läpi saman protokollan. Puolitoistatuntia kestänyt tilaamisshow kiinnitti lähipöytien säälin ja huomion meihin. Puhuttiin käsillä, naapurit tulkkasivat ja voilà eteeni tuli kulho pastaa ja purnukka ketsuppia. Ei se gourmeeta ollut enkä montaa uutta sanaa ranskaa oppinut, mutta palkitsevaa kuitenkin saada pitkän päivän jälkeen edes jotain ravintoa. Sellainen matkamuisto Euroopan keskeltä Cafe de Europesta.

Jouluihmisiä elää Belgian Spassa, mikäli katumarkkinoihin on uskomista.

Spasta matka jatkui kohti Luxemburgia. Ardennien rinteillä oli satanut lunta ja vastaantulevat autot vilkuttelivat valoja. Luulimme että pieni lumi ajoreitillä oli säikyttänyt talveen tottumattomat vastaantulijat, mutta onneksi yksi heistä ystävällisesti pysäytti meidät ja kertoi kaatuneen puun katkaisseen tien ja suositti kiertotietä.

Luxemburg

Luxemburgin herttuakunta ei ole niin pieni kuin kartalta olettaisi. Ajelimme reilun tunnin kauniiden kylien sekä tammi- ja vaahterametsien läpi pääkaupunkiin, joka on kekseliäästi nimetty Luxemburgiksi.

Edellisestä illasta oppineena illallistettiin pizzeriassa. Siellä huomio kiinnittyi naapurisalin äänekkääseen seurueeseen, joka ravasi vähän väliä kadulle ja takaisin. Jonkin ajan kuluttua selvisi että suomalaiset hoitsuoppilaat olivat lähteneet kouluretkelle ja ulkona piti käydä röökillä tiuhaan. En taida oppia olemaan ylpeä maailmalla kohtaamistani maanmiehistä/naisista;).

Seuraava aamu oli viileä sumuinen. Kapunkia halkoi syvä rotko, jonka pohjalla virtasi verkkaisesti joki. Alzette eli luxemburgiksi Uelzechton aurajoen mittainen sivujoki. Se virtaa Ranskan Thilistä Luxemburgin läpi ennen yhtymistään Moselin sivujokeen Saueriin Ettelbruckin kaupungin lähellä.

Muutama mahtipontinen rakennus, mutta ei oikein mitään, joka saisi tänne asettumaan tai mieltymään. Edes Niinistön Saulia ei näkynyt silloisen työpaikkansa Euroopan Investointipankin pihalla tupakalla.

Jokilaakso

Ajoimme Alzetten rantaan ja seurasimme sitä. Saksan ja Luxemburgin rajalla joki olikin huomaamatta yhtynyt Moseliin. Eka pysähdys oli Trierissä, joka vaikutti olevan pidemmänkin tutustumisen väärtti. Sen jälkeen jokilaivaliikenne vilkastui ja joen molemmilla rannoilla oli suuria viinitarhoja. Vaikka oli sumuisen harmaata ja viinisato kerätty, oli rinnemaisemissa ja tyvenessä joen pinnassa jotain kauniin levollista nautintoa silmille.

Tien 53 poskessa oli viinikyliä ja osa niistä oli kasvanut yhteen ja ainoastaan nimikyltti erotti ne toisistaan. Jostain syystä perinnerakentaminen ja uuden maisemaan sovittaminen onnistuu täällä hienosti. Savulasi-betoni-hirsi-teräs jne hirviöitä ei joukossa ole. Teutooneilla on tyylisilmää enemmin kuin pohjoisella veljeskansallaan.

Zell am Mosel

Matkojen pääkohde oli idyllinen Zell. siellä asuimme Zimmer frei -tyylisesti Rouva Binningerin luona ja toisella reissulla Sabine Schumacherilla. Huone ja aamiainen kahdelle noin 80 euroa. Sadonkorjuun ja turistisesongin jäljiltä kylä vaikutti uneliaalta, mutta tai ehkä juuri siksi miellyttävältä.

Kävelykadulla on viinitupia. Parin rakennuksen seinään on merkattu tulvaveden korkeudet. Illallisravintolaa etsiessä huomattiin korkeammalla seinustalla jokunen pakkasen lievästi pehmentämä viinirypäleterttu ja pakkohan niiden raikkaasta makeudesta oli nauttia.

Jostain syystä jälkikäteen juuri Zelliin linkittyy Sir Elwoodin laulun sanat
”minä syksyn raiskaamaa maisemaa
ikkunastani katselin,
tuota marraskuun maalaamaa taivasta

yllä vieraan kaupungin
ja nuo uurteet talojen seinillä

kuin kasvoilla vanhuksen”
Selvästi paratiisin aineksia tässä kylässä eli tänne pitää ehdottomasti tulla uudestaan, kun on harnaus vaihtuu vihreään ja lämpöön.

Koblenz

Matkan viimeinen pysähdys ennen paluulentoa Koblenzissa. Vaikka emme ajelleet Ranskan maaseudulle katsomaan Moselin alkujuuria, niin loppu on ainakin nähty.  Die Deutches Ecke eli niemeke Koblenzissa, jossa Mosel yhtyy Reiniin. Jokiliikenne on vilkasta ja torvet törähtelevät tiuhaan, jotta jokionnettomuuksilta vältytään. Ulkokaarteen vastavirrassa laivadieselit urahtelevat täysillä.

Mikäli ei halua Koblenziin, voi kääntyä varhemmin ylös serpentiinitietä oikaist6en Reinin rannalle. Maisema on kuin Norjassa, vaikka vuonon tilalla on Rein ja Mosel.

Tulen ja jään

Moselin jokilaakso on kaikkineen upea kokemus. Ystävällisiä, kiireettömiä ihmisiä. Koulusaksalla pärjää auttavasti ja kaikki tuntuvat osaavan englantia. Tarjolla on hyvää ruokaa ja paikallisia viinejä. Lisäksi plussaa on keskeinen sijainti eli lyhyt ajomatka Välimerelle ja Keski-Euroopan mielenkiintoisiin kaupunkeihin. Riittäisivätkö ne syiksi tulla ja jäädä? Varmasti.

Sympaattinen jokilaakso viinitarhoineen ja -kylineen pesee mennen tullen reitille osuneet ranskankieliset Luxemburgin ja Verviersin, joista jäi kolkon ja viileän etäinen tuntuma. Marraskuun harmaudessaan ja seesteisyydesään jokilaakso on paljon kutsuvampi Tulen ja jään paratiisi, jonne pitää palata sadonkorjuukaudella tai alkukesällä ennen turistisesonkia.

Yleensä tuleminen on hauskempaa kuin jääminen, mutta tuntuu siltä, että jokiliikenteen seuraamiseen ja kauniiden kylien ja viinitarhojen katseluun ei helpolla kyllästy. Juuri nyt tuntuu, että jääminen olisi innostavaa! Viihtyisinkö vai tulisiko aika pitkäksi? Kenties aika kuluisi paremmin ja terveellisemmin viinituvan isäntänä kuin sen asiakkaana;)